Jotkut asiat elämässä on vaikeita, toiset taas helppoja. Mikään ei tunnu olevan niin helppoa, kuin elopainon kasvatus. Ei tarvitse tehdä juuri mitään, kun viisari painuu aina vain enemmän oikealle tai diginumerot vilistävät silmissä kohti suurempia lukuja. Kehitys saattaa olla puuskittaista tai sitten tasaisen hiipivää, kun leijona savannilla.

Tulos pääsee silti yllättämään. Sovittelee kaapista kesähousuja, katselee valokuvia tai istuu sängyn laidalla alkkarit jalassa miettimässä mitä laittaisi päälle... ja silloin se iskee. Oivallus, minähän olenkin lihonut! Ohhoh, jospa vähän vetäis mahaa sisään, tai siis voihan näissä vielä seisoa, istuminen on yliarvostettua hommaa. Nää nyt oli jo ostettaessa vähän tiukat, kun silloin ajattelin laihtuvani kesän kuluessa. Enhän minä ole varmaan kun muutaman kilon lihonut (toteaa hän joka vuosi uudelleen).  Ei siis syytä toimenpiteisiin.

Kun se on niiin hankalaa, se luopuminen, itsekuri, itsehillintä, himojen hallinta, helpotuksesta ja lohdusta kieltäytyminen. Se on niin kamalaa kun ja jos tietää ettei saisi eikä pitäisi. Sitten ainakin pitää saada, heti ja paljon. Itsensä huijaamisessa ja ylipuhumisessa jokainen on mestari. Minä vaan tänään ja vaan vähäsen, enkä sitten loppuviikosta tai loppukuusta enää ollenkaan. Mutkun on noi juhlat, kesä ja terassit, ja loma, ja tuparit. Vähän kuin alkoholisti neuvottelisi itsensä kanssa ryypystä: pitäis olla ilman, mutta kun niin kamalasti korventaa ja tekee mieli. Eihän se nyt haittaa jos vaan vähän tosta sipasen pullaa poskeen, lihistä lättyyn tai kakkua kitaan?

Nyt on tehty koeluontoinen päätös. Paino on tarkastettu virallisella vaa´alla, kaverin kanssa lyöty vetoa 10% pudotuksesta tiettyyn päivään mennessä. Tyyli vapaa, mutta vertaistukea on ainakin tarjolla. Toinen valitsee kammottavat kasvispussikeitot ja jotakin ihmeen Atkinsia. Minä aion ensimmäistä kertaa eläissäni siis olla dieetillä, herkkudietillä. Säännöt olen yrittänyt laatia sellaisiksi, että voisin niitä myös noudattaa. Karkkia kerran viikossa, ja leipomuksia KOHTUUDELLA vain jos joku tarjoaa tai itse leipoo. Jätskiä, pieniä puikkoja, saa kanssa kesän kunniaksi välillä ottaa. (Tähän tiedoksi, että leivoin viime vuoden aikana ehkä 4 kertaa... katsotaan mikä piikki tähän nyt tuleekaan.)

Eka viikko takana, ja johan on niin mahdottoman freesi olo, tuntuu ihan kuin hehkuisi... p---kat. Kaikkea tekee mieli, kassalla käsi ojentuu karkkihyllylle kuin itsestään. Työpaikan puolenhinnan pullat KARJUVAT lasikostaan minun nimeäni. Vanukkaat vatkuttelevat kylmähyllyssä kutsuvasti.. täällä ollaan! En langennut pahasti: kaksi jätskiä, yksi vanukas ja yksi suklaapatukka. Ja kerran lettuja.... se on leipomista, eikö? Pussista sekoitin aineet ja ihan itse paistoin. Silti ehkä noin 2/7 normaaliannoksesta herkkuja viikossa. Eikä painokaan noussut kuin puoli kiloa!

Ongelmana ovat nimen omaan karkki, suklaat, pullat, muffinsit, piirakat, piparit, täyskärit, vanukkaat, munkit, ei niinkään suolapala tai tolkuton ruuan mässäämisen määrä. Nyt on päivä kalenteriin merkattu, puolivälin paniikkipiste piirretty muistiin. 10% on sen verran paljon, että mahtaa viimeisinä viikkoina iskeä paniikki. Tovon mukaan osaan olla kaukaa viisas, ettei tarvitse viimeisenä iltana amputoida esim. raajaa voiton varmistamiseksi. Hmmmm. mahtaakohan käsi edes painaa tarpeeksi? Täytyy vissiin ottaa jalka...

Varmuudeksi sovittiin 70 euron veto: häviäjä maksaa paitsi jos kumpikin pääsee tavoitteeseen. Tasatilanteessa mennään sitten juhlan kunniaksi yhdessä syömään, kuinkas muuten.