Sehän on VAIN koira

 

Se, jonka haukotuksen, tassutuksen,

huokauksen, tai veden latkimisen äänen

erotan muiden joukosta.

 

Se, jonka leuan painallukseen herään ensimmäisenä aamulla

ja jonka hengitys pyyhkäisee poskeani viimeisenä illalla. 

 

Se sama, jonka kanssa ollaan yhdessä kuljettu tuhansia tunteja

metsissä, pelloilla, koulutuskentillä, kokeissa ja kisoissa.

Sen kanssa ollaan ponnisteltu, harjoiteltu, onnistuttu ja petytty.

Nautittu yhdessä tekemisestä, vertaansa vailla olevasta yhteydestä,

ihmisen ja koiran ikiaikaisesta kumppanuudesta.

 

Se, jonka kanssa kesäpäivinä käydään mattopyykillä, veneilemässä,

loikoillaan rannalla auringossa.

Juostaan frisbeen, pallon ja kepin perässä.

Uidaan ja läähätetään kilpaa.

Talvella lähdetään tuuleen ja tuiskuun, pimeyteen ja loskaan

Ollaan lenkin jälkeen yhtä huurussa

ja käperrytään sohvalle lämmittelemään. Vieriviereen.

 

Ei sen kanssa tarvita sanoja, yhteistä kieltä.

Sanasaastetta on muutenkin liikaa.

Meille riittää kehon kieli, sanaton yhteenkuuluvuus.

Tunnemme toisemme jokaisen ajatuksen ja mielen liikkeen:

sen, milloin toinen on onnellinen, tyytyväinen, iloinen,

samoin sen, milloin asiat ovat huonosti.

 

Se on se sama, jota halaan lohdutusta kaivatessani,

jonka kaulaan käteni kiedon, joka nuolee huuliltani kyyneleet.

Se, joka painaa hellästi kuononsa polvelleni

ja katsoo silmiin otsatukkansa takaa kuin sanoakseen:

Hei, minä olen tässä. Pysyn aina vierelläsi.

 

Se sama mokoma,

jonka vuoksi ei voi käyttää karvalankamattoja,

jonka takia lattialla on aina hiekkaa ja roskaa.

Ja sängyllä kostea painauma, unipesän muotoinen.

 

Se on se joka ei hylkää, ei valehtele,

uskoo aina huomiseen, elää täysillä hetkessä.

Ei murehdi tulevaa, ei muistele mennyttä.

Ottaa minut sellaisena kuin olen, hyväksyy ehdoitta,

ei vaadi missin mittoja, mainetta tai mammonaa.

Se piristää, ilahduttaa, kiukuttaa, raivostuttaa,

toisinaan kaikkea yhtä aikaa.

 

Se juuri on se sama, minkä hyväksi tekisin mitä tahansa,

mikä vallassani vain on.

Sen vuoksi mieluusti uhraan koirakielteiset kyläpaikat ja kumppaniehdokkaat,

sukulaisten juhlat, pitkät aamu-unet: aikaa, vaivaa ja rahaa lähes määrättömästi.

 

Se on kumppani, ystävä, perheenjäsen, ja paljon, paljon enemmän.

Ystävällisempi, rehellisempi, suvaitsevaisempi ja ymmärtäväisempi kuin suurin osa ihmisistä.

 

Se on se sama,

joka luopumisen hetken tullen saa sydämen särkemään.

Se, jonka menettämistä suren enemmän kuin mitään muuta.

Jonka haluaisin pitää ikuisesti, vaikka tiedän etten voi.

Se on sydämessäni, muistoissani, ei koskaan unohdu eikä katoa;

haalistuu enimmillään ehkä hiukan.

Sitä ei kukaan eikä mikään voi koskaan korvata.

 

Onko se VAIN koira?