Minulla on varmaankin ylikehittyneet bullshit- (koskee ihmisiä) ja kusipää- (koskee toisia koiria)mittarit. Jostakin käsittämättömästä syystä yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen tulee, onneksi aina vain harvemmin ja harvemmin, tilanteita jolloin epäilen omia mittareitani. Vaikka jo kymmenet kerrat olen todennut niiden toimivan moitteettomasti. Toisinaan, viimeksi tämän kesän aikana, toimin viimeistään viime tingassa oman vaistoni mukaan. Tosinaan uskon mittareitani liian myöhään.

Niin kävi tänään. Ok, Caruso sai ennemminkin egoonsa kolauksen kun joutui tekemisiin sellaisen nartun kanssa, jota epäilin alun alkaenkin. Mutta luotin itseäni huomattavasti kokeneempaan koiraihmiseen. Narttu oli liian raju ja lyttäsi Caruson ja se vinkui. Sydäntä riisti ja huoli syöksähti jo vatsaan asti miettiessäni, että nytkö se loukkaantui. Ei sentään näytä siltä, Caruso liikkuu ja touhuaa aivan normaalisti, vaikka vinkui silloin hetken paikoillaan ja sen jälkeen väisteli narttua. Veinkin sen piakkoin autoon ettei ainakaan käy yhtään mitään enää.

Sitten isojen poikien vuoro. Kun piti tutustua labbisurokseen. Tällä ihmisellä on ollut lukemattomia labbiksia, toinen toistaan ihanampia, ja häneltä olen Edunkin pentuaikana korvaamatonta oppia saanut. Läheskään kaikki koirat eivät ole olleet hänellä pennusta: kuka mistä syystä milloinkin tähän uuteen kotiinsa joutunut. Niin tuli myös tämä vimeisin vajaat pari kuukautta sitten.

Ja sillä siunaaman hetkellä kun labbis ryntää ovesta ulos meitä kohti, minä vain tiesin. Minä tiesin, että tästä ei mitään tule. Labbis syöksyi kaiken lisäksi suoraan Edun selkään (Edu sekä labbis ovat kastroituja). Edun hermo paloi jo siitä. Kummeksuin tapahtunutta, ja mentorini tokaisee labbiksen "tervehtivän" aina niin muita. Tervehtivän!!!!!!!!!!! Enkä tästä vielä uskonut. Mittari huusi punaisella, mutta hän vakuutteli tilanteen rauhoittuvan kyllä. Edu ei saa karistettua herhiläistä luotaan millään konstilla. Vaikka miten murisee, väistelee ja kaverini yrittää kutsua, viheltää pillillä pelin poikki. Hänen mukaansa labbis vain "tutustui" ja sehän on sallittua... Lähdin tilanetta silmäillen kohti porttia, että nyt omat autoon ja äkkiä. Samassa tilanne räjähtää. Edun hermo palaa nelivuotiaalle kukkoilijalle totaalisesti. Sivustalla odotellut Gösta ei juuri kutsua mukaan tarvitse.

Kaveri saa viimein tarrattua Edun hännästä kiinni (omalle koiralleen ei mahtanut kerrassaan mitään) ja minä saan Göstaa pannasta. Labbis höökää päälle välittämättä mistään jalan tömistelystä, karjasuista tai hihnalla naamalle huitaisuista. Ilme on juuri niin itsepäisen kusipääkoiran ilmentymä kuin vain voi. Kaverini toppuuttelee MINUA, ja saan juuri ja juuri pidettyä suuni kiinni ja tuupattua Göstan portin toiselle puolelle. Edu hetken päästä perästä. Tärisen oikein, niin kamalalta aina isojen urosten tappelu näyttää.

Mitään ei kenellekään sattunut. Suututtaa vain niin pohjattomasti, että MIKSI en uskonut vaistoani? Kunnioitin itseäni vuosikymmeniä kokeneempaa koiraihmistä, en luottanut omiin visioihini vaan ajattelin itse liioittelevani. Miksi en toiminut heti kun epäilys iski? Miksi en kehdannut vetää turpaan tai monottaa labbista niin että tuntuu? Vieraan koiran kyseessä ollessa en olisi epäröinyt hetkeäkään. En vain pystynyt, siksi että se oli minun mentorini koira. Ihmisen, jonka koiriin, tietämykseen, taitoon ja kokemukseen olen aina luottanut 110-prosenttisesti. Petyin sekä häneen että itseeni.

EDIT: Joku ehti näykätä minuakin tuoksinassa persukseen. En sitä heti adrenaliineissani huomannut, mutta kotiin päästyäni totesin kannikkaa aristavan...

EDIT2: Unohtui laittaa muistiin, että Caruson kuonossa oli viime perjantaina, lokakuun viimeisenä päivänä PUNKKI! Onko mokomaa kuultu?