Lupasin heti aamusta mennä avustamaan Mariaa. Se peruuntui, ja olin sitten kahdeksan aikaan hereillä VAPAApäivänä. Turhaan. Ei tullu enää uni silmään. Mentiin puol 11 maissa MAreenalle. Otin koko kuoron mukaan, jotta saisivat kaikki kerrankin tehdä jotakin harrastetta. Göstan kunto on taas taantunut (johan se 3 kk olikin hyvä, siis 12 kk:sta ollut 3 kk mun mielestä tarpeeksi hyvä), eikä se pysty nyt pitkiä (tunti tai yli) lenkkejäkään menemään tuolla hangessa, joten ehkä pikkuinen puuhastelu piristäisi.

Maria näytti ensiksi kuuluisan "niiston". Nää ohjauskuvioiden nimet sen kun paranee vuosien saatossa! Pitäähän niillä toisaalta nimi olla, jotta tietää sitten asiantuntevasti kuvioista keskustella. Se meni ihan ok, mutta paremmin sujui poispäinkäännös. Tehtiin parhaimmillaan neljän esteen "rataa" ja voi että oli mukavaa!

Poispäinkäännöllä esteen takaa: emäntä sen kuin pyörähtää paikallaan ja koira kiertää esteen takaa. Niistolla sama: emäntä odottelisi esteen edessä, koira tulee "käteen", se ohjataan esteen taa, vipataan kädellä riman yli ja "jaakotetaan" emännän takaa seuraavalle esteelle. Tähän ei mun piirtäjänlahjat riitä....

Edellisen kerran niin loistavasti sujuneet kontaktit eivät sitten sujuneetkaan... Caruso heitti lekkeriksi koko homman, juoksi kamalaa vauhtia esteen "yli" pysähtymättä ja nappasi targetin suuhunsa ja lähti sitä kuljettelemaan... hohhoijaa. Murkkupoika panee parastaan! Oltiin kaiken lisäksi "nokittu" väärin, kun en ollut osannut vaatia sitä, että Caruso katsoo nokkaamisen jälkeen minua silmiin. No, hienosäädetään tätä ennen kuin mennään kontakteille seuraavan kerran. Eipä sinne tuolla menolla ole asiaakaan. Caruso päätti näyttää Marialle, että katopas miten meikäpoika menee eikä meinaa.

Gösta tokotteli, seuraamista, hyppyä, leikkiä rakkaan narupallon kanssa. Intoa oli taas kuin pienessä portugalilaisessa kalastajakylässä :)

Edukin päästi höntsäilemään esteille. Se jaksoi kolme pätkää mennä suurella innolla, pujottelulle tuli lopuksi Edu-jumpit kuten kuuluu, mutta sitten alkoi kyllästyttää.

Otettiin kaikki pienet nokkaunet päivällä. Iltasella kävin Minnan ja Caruson kanssa reilun tunnin lenkin. Sitten jätin Caruson kotiin ja isot pojat mukaan. On tullut tosi vähän tehtyä tuota yksinoloa Carusolle, ja se sujuu vaihtelevasti. Nytkin hän jäi oikein mielellään kotiin, eikä edes pyrkinyt mukaan. Odotti vain namujaan ja jäi mökkiinsä syömään. Eipä silti sujunut hyvin, ulinaa (tällä kertaa ei haukahtelua) kuuluu nauhalta ajoittain vaikka oltiin vain puolisen tuntia pois. Huokaus........... Eikö se ikinä tätä opi? Edu ja Gösta ovat sen verran vaivaisia, ettei voi sen varaan laskea, että olisivat piccuista aina viihdyttämässä. Enkä minä aina jaksa sitä (tai kaikkia kolmea) joka ikiseen paikkaan mukana raahata.

Miksi ihmeessä se jää mielellään, jos on muka niin ahdistunut kun huomaa olevansa yksin? Sen aikaa kun syötävää riittää, ei ole mitään hätää hänellä....???!!! Laumaahan se kokoon kutsuu, mutta ei se vaikuta olevan mitenkään kamalasti "hädissään". Olisiko tämä vaan silti niin "outo" juttu, kun ei olla viikkoihin tätä tehty. Ei tule tehtyä, kun on niin suuri oletus, ettei onnistu. Huolettaa, että mitä jos se ei kohta osaa isojenkaan poikien kanssa olla "koiriksi" kotona. Ei ole kukaan äänistä maininnut ainakaan, kun pyysin "mammalomalta" töihin lähtiessäni ilmoittamaan jos meiltä jotakin kuuluu.

Kova ei Caruson valittava ääni ollut, kun en sitä edes oven toiselle puolelle kuullut. Sai siis palkinnoksi ulinastaan meidät kotiin...  voi voi voi. Talvella ei oikein hotsittais pukea ja piipahdella pihalla kymmentä minuuttia harjoitusmielessä, mutta kai se on pakko... Caruson on opittava siihen, että yksinkin voi olla. Sitruunapannan lainaus lähenee lähenemistään.....

Nyt on E ja G siinä kunnossa, että niille riittää puolisen tuntia kahdesti päivässä. Ajan tällä takaa sitäkin, että G tuosta tokenisi parempaan suuntaan. Ei tule mitään, jos heti nollakelin tullessa ollaan ihan tönkköjä, kesä ja lämpimät ilman ovat vasta tulossa. Nyt oli vain 3 viikkoa akujen väli, eikä silti ole tuon parempi.

Ainoa hyöty ja/tai ilo tuosta on, että samalla saan käytyä Caruson kanssa pitkän lekin ja harjoiteltua sen kanssa tehokkaasti hihnassakävelyä. Ei vaan jaksais aina säätää joka ikisen asian ja elukan kanssa jotakin. On välillä vähän liikaa kaksi vaivaista ja yksi joka ei osaa. Tää oli nyt tällainen päivä, että vetää mielen matalaksi onnistuneista treenailuista huolimatta. Olisi niin kiva kun ei tarvitsisi aina huolehtia, tai ettei ainakaan näin paljoa. Nyt saa tai siis joutuu huolehtimaan jokaisesta koirasta, eri tavalla tosin kustakin.

Eduhan ei paremmaksi muutu, toivon mukaan jaksaa kesään että pääsee vielä mökille. Göstasta on toiveita paremmasta, mutta parannusta pitäisi saada pysyväksi ja halvemmaksi eli harvemmaksi käynnit akussa. Caruson kanssa oli ilman muuta tiedossakin, että se on 1,5 v täyttä duunia kun perroristin (tai ylipäänsä pennun) itselleen ottaa. Noi kaksi asiaa (hinailu ja ihan yksin olo) kun saisi kuntoon, olisin jo tosi onnellinen. Ainakin hihnakävely on murkkuilusta huolimatta selvästi parasta kuin ikinä tähän mennessä. Siellä se takana kulkee, välillä toisille koirille (ja varmaan emännällekin) kiroillen ja haistatellen, mutta eipä vedä tai hauku. Ja noin ilman mitään provosoivaa näköpiirissä kulkee lähinnä kuin ilmapallo, kevyesti ja vetämättä. Näin ei suinkaan ole ennen ollut.