Onpahan taas viikko vierähtänyt vauhdilla! Joulu ehtii todennäköisesti ainakin tuulikaappiin ennen kuin ehdin huomata!

Mutsi duunissa

Joulukorttirumba postin lajittelukeskuksessa käynnistyi tiistaina. Olen selvittelyporukassa, eli avaamassa jouluisen punaisia postituskuoria. Ne helpottavat oleellisesti tätä työvaihetta, kymmenen pistettä sille joka ne aikoinaan keksi! Avaamisen jälkeen kortit ja kuorelliset laitetaan eri pinoihin leimausta varten, ja seasta erotellaan ykkösluokka, merkittömät, ulkomaanpostit, mukaan eksyneet kuitit, postimerkit ja arvat :) Oikein ihanan aivotonta rutiinityötä siis. Toinen vaihtoehto olisi lajitella kortteja postinumeron mukaan lokeroihin. Tätä ehdin aikoinaan useamman vuoden tehdä, ja ehken tämä selvittely sopii aivottomuudessaan minulle vielä paremmin.

Minun kanssani työskentelee (aamu- ja iltavuorot mukaan lukien) kolmisenkymmentä "lukiolaistyttöä" ja "amispoikaa". Muistelisin, että aikanaan mukana oli aina muutama vanha harppu, mutta tänän vuonna saan yksin olla lajimme edustajana. Kertoilen aina kaikille ketkä jaksavat kuunnella, että miten silloin vanhaan hyvään aikaan, eli markka-aikaan, tehtiin työtä urkalla! Silloin sitä pääsi palkoille kun ahkerasti heitti korttia lokerikkoon. Se oli 25 mk kun tuhannen kortin laatikosta maksettiin, tukkimiehenkirjanpidolla laitettiin laatikoiden määrät ylös. Reiluun 50 markkaan tunnissa pääsi helposti, sano. Niin, ja silloin sai ottaa jääkaapista ilmaiseksi limskaa niin paljon kuin halusi, ja meille jaettiin tonttulakit! Niitä suositeltiin pidettäväksi, kuin tätä sekalaista apulaislaumaa leikkisästi joulutontuiksi kutsuttiin. Eikä ollut mitään tuntirajoituksia kuten nyt! Kiltisti ne vähän säälivä ilme kasvoillaan kuuntelevat tätin tarinointia.

Mieluummin olisin aamuvuorossa, mutta kun ei selvittelyä tehdä kuin iltavuorossa, neljästä alkaen. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että aamulenkin venähdettyä usein puoli yhteentoista, minulle jää muutama tunti välissä aikaa ennen iltapäivälenkkiä. Käyn mieluummin ennen töihin menoa lenkillä, jotta Carusokin on saanut liikuntoa ja jaksaa paremmin olla yksin. Päivällä kaikilla koiruuksilla on lepohetki, mutta illalla pitäisi saada touhottaa. Onneksi duunia on ollut vain muutama tunti illassa, ettei käy piccuiselle liian tylsäksi.

Agilityn filosofiaa

Muutaman tunnin iltaduuni ehhkäisee tietenkin tehokkaasti kaiken harrastamisen. Jäi toko ja Jenninagi tällä viikolla väliin. Päästiin onneksi Ruutin ja Pulin mukana isojen poikien porukkaan treenaamaan keskiviikkoaamuna. Olipahan Carusolla taas ihmetystä kun hänet pakattiin vaaleanpunaisessa häkissään Marian suuuuren pakettiauton kyytiin. Ruuti ja Rommi kansoittivat auton peräosan, minä, Susu, Puli ja Caruso takapenkin. Puli katseli kaihoisasti mieluisaa välipalaa Carusosta, mutta eipäs saanut tälläkään kertaa!

Piccuinen sai odotella autossa kun muut tekivät. Oli sen verran kylmäkin. Ilmeisesti odotteli omasta mielestään liian pitkään, kun marisi minulle tyytymättömänä päästessään viimein pois häkistä. Lämmiteltiin hölkkäilemällä seuraamisjarjoityksia (tällä kertaa pisittiin ulos) ja hyökättiin kasvihuoneelle. Caruso teki esteen takaakiertoa, kaarevaa putkea ja näiden yhdistelmää. Hienosti sujui! Ei päässyt kertaakaan tekemään väärin. Mulla oli opittavaa palkkauksen kanssa, kun peruutin "Göstan mitan" esteeltä pois enkä tajunnut Caruson olevan HIUKAN pienempi ja hitaampi ja toisaalta tarvitsevan palkkansa HETI esteen jälkeen. Lelulla leikittiin myös, mutta lelu ei ole vielä yhtä kivaa kuin namut. Varmasti on kyse paineistumisesta (kotona leikkii, taistelee, roikkuu enemmän) sekä siitä, että nyt vaihtuvat isommat hampaat. Pure siinä sitten kun calusto on puutteellinen ja ikenet sälöinä.

Lopuksi tehtiin eteenlähettymistä kolmella hypyllä ja ponnareilla. Selvästi on ehdollistunut valkoiseen astiaan targettina, ja näkyyhän se myös paremmin. Nyt tehtiin "lentäviä lähtöjä" eli kutsuin Cn hyppyjen loppupäästä luo ja kaarevasti ohjasin Caruson suoraan hyppysarjan lähtöön ja huikkasin MENE! Eipä lähtenytkään samaa vauhtia kuin hallissa! Aivan eri asia hänen tehdä pienessä päässään ajatustyötä, että mitäs pitäs, kun ei joku pitelekään kiinni ja toinen heiluta targettia. En varmaankaan aio enää ohjailla lelu kädessä. Selvästi oli tiukemmin kädessä kiinni jos minulla oli lelu. Ehkäpä se aluksi tuottaa nopeammin tulosta koiran seuratessa lelua, mutta pidemmän päälle uskoisin ajatustyön ja oman harkinnan tuottavan itsenäisemmin työskentelevän koiran.

Vanha murhe vaanii

Nyt kun näyttäisi siltä, että akupunktio pitää Göstan riittävän hyvässä kunnossa, olen pitkästä aikaa surrut toden teolla agilityuramme katkeamista ennen aikojaan. Kesällä surin koko koiran menettämistä, ja pettymys, masennus ja suru rakkaimman yhteisen harrastuksen loppumisesta jäi taka-alalle. Olin Carusonkin kasvattajalle, Tarulle, heinäkuussa laittanut meiliä, että KUN joudun Göstasta luopumaan. Siinä pisteessä mietteeni silloin olivat, kun ei mikään tuntunut auttavan tai saavan Göstaa riittävän hyvään kuntoon. Alkoi usko loppua, ja olin aivan varma ettei minulla enää jouluna ole Göstaa.

Suurimman ahdistuksen hetkellä mietin jo sitäkin, että onko Göstan parempi mennä ennen pennun tuloa vai siirretäänkö vielä eteenpäin. Onko pennulle pahempi, että talossa on kipuileva ja kroonisesti sairas koira (joka samalla on erinomainen, reilu ja opettavainen isoveli pienelle poikakoiralle) ainakin hetken aikaa, vai pitäisikö Gösta lopettaa ennen Caruson tuloa. Silloin ei tulisi pienelle heti traagisia muutoksia elämään. Itkin joka päivä useamman viikon ajan putkeen. Töissä sain pidettyä itseni suurin piirtein kasassa, mutta kotimatka meni kyyneleisin silmin. Kirjoitin aiheesta aika monta runoakin, kun tuntui ettei voi ystäviään loputtomasti surullaan kuormittaa.

********************************************

Rajalla

 

Missä menee raja?

Mikä on se ratkaiseva hetki, tuokio

tai päivä jolloin raja ylittyy.

 

Mikä tulee ylityksen jälkeen?

Uusi määritelmä rajalle,

vai päätös jostakin lopullisesta.

 

Minä itse vartion rajaa.

Katselen, kuuntelen, tarkkailen herkeämättä.

 

Olenko luotettava rajan vartija,

kannanko vastuuni riippumatta siitä,

miltä itsestäni tuntuu?

Olematta itsekäs,

ajattelematta omaa onneani.

 

Miten monta kertaa rajaa voi siirtää?

 

********************************************

Koiramme-lehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli koiran kivun tunnistamisesta. Mielessä kävi silloin reilu vuosi sitten syksyllä, että miten Gösta ei ollut viestinyt, että se on niin kamalan kipeä kuin se oli. Artikkeli antoi lohtua: koira salaa kivun viimeiseen asti ja viestii sitä usein erikoisilla tavoilla. Näin jälkeenpäin voisi ajatella, että Göstan omituinen riehakkuus oli osaksi kivun peittämistä, tai johtui kivuista. Samoin kävi tällainen aivan outo nuolemisepisodi syksyn aikana. Olisi ollut loogisempaa mikäli Gösta olisi nuollut itseään, mutta kun se nuoli Edua! Ennekin G on näitä nuolemisvimmoja erityisesti pesun ja/tai trimmauksen jälkeen saanut. Nytkin alkoi trimmattuani Edun, ja tulos oli muutaman päivän päästä tämä:

Siinä ei auttanut valkopippuri, chili eikä paita Edun päällä. Lopulta G sai kaulurin kaulaan ja Edu pääsi täydellisiin tutkimuksiin. Vikaa ei löytynyt sisäelimistä eikä ollut tulehdusta, antibioottikuuri ihoon ja 130e kiittoooosss! Vielä tällöin ei siis sydämessäkään pitäisi vikaa oleman, paitsi että onhan Gösta se saattanut aistia. Mutta varmaankin nuoleminen enimmäkseen lohdutti häntä kipujensa keskellä.

No, nythän tilanne on sellainen, että lisäaikaa ja laatuaikaa olemme saaneet epämääräiseksi ajaksi eteenpäin. En edes halua miettiä milloin joudun tuohon tilanteeseen uudelleen. Se, että täytyy viisivuotiaan, kaikin tavoin upean koiran kohdalla edes pohtia tuollaista, on aivan kestämätöntä. Eikä se harrastuksesta eli elämäntavasta luopuminen ole eikä ole ollut yhtään helpompaa. Olen tässä pohtinut tokotavoitteitamme, ja karu totuus on se, että agility on asiaa, toko pelkkää täytettä. Sitä harrastetaan Göstan henkisen hyvinvoinnin takia, kun ei muuta voida, ja pohjaa on tehty vuosikausia agilityn varjossa. 

Ainoa lohtu tässä on se, ettei Gösta näytä (ainakaan enää) erityisesti juuri agilitya kaipaavan. Ainoastaan kontaktien ylösmenoa tarjoaa välillä kasvihuoneella tokoillessa katsoen Meniks hyvin, olenko nyt hyvä?, kun on oppinut siitä megakehut saavansa :) Se on yhtä innoissaan tokosta, tekemisestä, narupallosta ja kisatilanteen kiihkeydestä. Täyden kympin (kisa)koira. Ei räyhää uroksille, ei välitä nartuista, katsoo pää kallellaan silmiin kysyen: "Mitä minä saan tehdä?". Caruson kanssa matka tuohon  mihin kaikki Göstan kanssa julmasti katkesi, on vasta edessä. Ja erittäin alussa. Aika näyttää miten onnistumme, kun ei aina hyvä koirakaan riitä.

Tänään oli vähän tämmöinen päivä, mutta huomenna on sentään luvassa synttärikakkua. Kummipoika Hermanni ja veljensä Arvi ovat kutsuneet kummit syntymäpäiväkekkereille :)

Tätä näkymää odotellen:

Edu ja Gösta entisen asuinpaikan koirapolulla vuonna 2006. Eipä sinä vuonnakaan talvi kovin pitkä ollut, sen että ehti kuvan napata.