Kun mulla on sellainen kummallien käsitys, että jos lukee (useita) koirankasvatuskirjoja (tai lastenkasvatuskirjoja tai melkein mitä tahansa), niissä menee vain sekaisin. Vähän niin kuin treenaisit joka viikko eri gurun oppien mukaan. Lopulta pyörit ympyrää miettien, että pitiks mun nyt tässä kohtaa jaakottaa, tässättää vaiko tehdä Jenny Dammit. Olenkin vetänyt ihan vain perstuntumalla tän koirankasvatuksen sekä -koulutuksen. Ihan kohuullisella tuloksella, näin itse arvioiden.

Nyt sitten jostakin syystä on tullut luettua useampikin kirja. Äitillä oli lainassa jonkin jenkkiläisen kaikkitietävän koiratietäjän keltamusta opus. Lopetin lukemisen siinä kohtaa, kun kirjan kirjoittaja kehoitti omistajia lenkkeilemään koiransa kanssa vähintään puoli tuntia kolmesti viikossa, ihan koiran mielenterveyden takia. Aaaargghh! Joo, koiran pitotavat erovat eri maissa, mutta miten mistään koirasta voi mitään tulla, jos se on aina vain sisällä tai "puutarhassa".

Fennelin kirja oli kai aikansa uranuurtaja ajatuksella "haa, koiria ei tarvitsekaan hakata jotta ne tottelee" ja että toimiva  johtajuus (vaikka kiistanalainen käsite ja sana onkin) saa kaiken sujumaan helpommin. Mitään uutta tämä tylsästi kirjoitettu kirja ei minulle antanut.

Varsinaista oivalluksen iloa ja onnea koin Peetsa Vilanderin Koirankorjauskirjan parissa. Tämä tuntuu minusta loogiselta ja ymmärrettävältä. Oikea-aikainen palkka tai rangaistus luulisi uppoavan tässä ja nyt elävän, itse viimeiseen asti reilun koiraeläimen tajuntaan. Pääsin testaamaan kirjan oppeja hoitaessani vanhempieni tipsua. Tipsu-Tapsi olikin opetellut melkoisen repertuaarin ihmistenpompotusliikkeitä. Mainittakoon vasten hyppiminen, sängyn laidalla raapiminen, kerjääminen, astuminen ja käden pureminen. Hän oli tässä kohtaa alle vuoden ikäinen, että osa menkööt pentuvaiheen piikkiin. Neljän päivän tehokuurin ja runsaan aktivoinnin jälkeen vanhempiani odotteli aivan eri koira. Äiti kysyikin, että onhan tämä varmasti sama koira... Ei tarvittu kuin muutama rähähdys varmasti vakavassa mielessä, niin johan alkoi Tapsinkin ego olla oikeissa mittasuhteissa. Kun se tuli kerjäämään ja hyppimään tuolin viereen, nostin ylähuultani ja Tapsi peruutteli pöydän alle. Käden puremiseen auttoi läppäisy kuonolle aina kun hampaat osuvat.

Jäljelle jää Tuire Kaimio. Mikä siinä mahtaa olla, että tällainen jatkuva namien syöttäminen tuntuu minusta tehottomalta perusidealta? Koiraani en juuri kurita saati satuta, mutta en jaksa uskoa, että pelkkä positiivinen vahvistaminen auttaa, tehoaa tai riittää juuri millekään koiralle. Ehkä jokin oikein pehmeä (ja varmasti pehmeä eikä muka-pehmeä passiivinen alistuja) koira kasvaa tällä konstilla tavoille.  Ainakaan harrastuskoiran temperamentin omaavalle tuollainen jatkuva lässytys ei voi riittää! Göstan kanssa käytiin pari kunnon painia murkkuiässä. Painittiin oikein tosissaan maassa polulla ja minä ihan valehtelematta purin sitä kurkusta että "jatkapas vielä niin tapan". En hellittänyt ennen kuin Gösta alistui täysin ja makasi hiljaa paikoillaan. Käskystä sai nousta ylös. Samoin on "kopoa" liiallisesta kukkoilusta aiheen niin vaatiessa tullut, ja kas kummaa kun käytös tai suoritus on aina sen jälkeen parantunut huomattavasti. Suoritukseen puuttumisella tarkoitan tahallista kettuilua esim. siinä kohtaa kun Gösta oli sitä mieltä, että hän saa itse valita esteet.

Kaimion Pennusta kunnon koiraksi -kirjassa tuomitaan ankarasti monia sellaisia syntejä joihin olen syyllistynyt ja syyllistyn vastakin. Saatan siis edelleen ärähtää, karjaista, nipistää, läppäistä, tuuppia jne. myös pentuparkaani. Huonolla omalla tunnolla, mutta omiin kokemuksiin luottaen. Se tapa yhdistettynä runsaisiin kehuihin oikeasta toiminnasta on mielestäni luonnollisin ja toimivin tapa, edelleen. Noudatan tokoilua ym. harrastamista lukuun ottamatta kultaista  "kolmen koon sääntöä". 1. Kehoitus 2. Käsky 3. "Kopo".

Vielä on lukematta Cesar Millanin uusin kirja; johtajuuteen se muistaakseni liittyy. Ongelmakoirakouluttajakaverini Maria tokaisi, että: "Ei siinä sulle mitään uutta ole. Kun luet sitä, tuntuu varmaan siltä että luet itsestäsi kertovaa kirjaa. Teet vain pennun kanssa kuten aina ennenkin olet tehnyy". Marialla on siis vankkumaton luotto minun koirankäsittelytaitoihini. Jotenkin tuntuu, että picculiccuinen Caruso laittaa kaiken vielä monta kertaa koetukselle...