Vappupossusta tutumpaan aiheeseen, koiriin! Jotakin on männäviikon aikana taas tapahtunut sektorilla mellow-Caruso ja tyytyväinen emäntä. Kiitos Marian, Cesarin ja (välillä jo hieman kadonneen) uskon omaan osaamiseen ja ymmärrykseen, olemme saavuttaneet rennon laumafiiliksen uudessa laumassamme. Sen varsinaisena järisyttävänä tekijänä oli tietenkin pieni ruskea otus. Aina kun laumaan tulee joku uusi, kestää aikansa ennen kuin kaikki "normalisoituu" ja rakentuu uusille urilleen.

Pennun kanssa asioita opetellessa menee aikaa ja energiaa, joten isot pojat jäivät enemmän oman onnensa nojaan. Se näkyy siinä, että Edu helposti vetäytyy vieläkin enemmän taka-alalle ja Gösta tunkee väliin "Minäminäminä, minä olen ennekin ollut aina ekana" ja "Miks toi aina saa nykyään kaiken, miksen minä saa niin paljon kuin ennen!!!" Olenkin tehostetusti kiinnittänyt huomita siihen, että kaikki olisi mahdollisimman tasapuolista ja tehtäsiin mahdollisimman paljon kaikki kuten ennenkin. Lauman sisäistä mustasukkaisuutta kannattaa oman kokemukseni mukaan ehdottomasti hyödyntää: rauhallisin saa ensin, saa eniten tai on ehkä ainoa joka ylipäätään saa mitään. On tehonnut jopa vanhoihin koiriinkin ;)

Mulla on tämän "taakse" koulutuksen jälkeen ollut itsetutkiskelun paikka, jotta laumamme harmonisoituisi ennalleen. "Taakse" ei riittänyt  yksinään, sillä Caruson asenne oli negatiivinen: se pysyi takana kun oli pakko, mutta ei ollut oikeasti alistuneen tyytyväinen paikkaansa. Takana kulkeminen oli ikään kuin "temppu" mutta siitä puuttui varsinainen ajatus, eli toivottu lopputulos "kuljen takana koska minun kuuluu tehdä niin". Meno oli kuitenkin jännittynyttä ja vain odotin milloin se taas yrittää ohi. Varsinkin kun talvella oli pakkokin kulkea niin paljon hihnassa...

Koko talven kaipasin sitä, että saa kuljeskella metsässä ilman että täytyy koko ajan ajatella koiria, vahtia niiden tekemisiä tai sitä minne ne kulkevat. Talvi, tylsä ja rajoittava, on viimein takana, joten Carusollakin alkaa uusi aikakausi, metsässä kulkemisen aikakausi. Hyvästi pyörätiet ja muu sivistys, nyt mennään METSÄÄN! Kun ei enää kuljeta 25 cm leveillä lumipoluilla, iskee pikkuperroon helposti vauhdin huuma, hajujen huuma ja vapauden huuma. Silloin jalat vievät, korvat sulkeutuvat ja vauhti on valtava. Ja tämä jos mikä on vaarallista....

Psykohömpästä sitten. Matka laumamme rauhoittumiseen on ollut monivaiheinen, edennyt pikku hiljaa milloin eteen milloin taakse. Kokeilujen kautta on päästy nykytilaan. Resepti on viimein valmis, ja yksinkertaistettuna seuraava: Cesarilta sihahdus, vierellä kulkeminen, jalalla koskeus ja affection ainoastaan rauhalliselle koiralle. Stilwellilta palkka, sillä uskon namipalkan tehostavan positiivista vahvistumista. Peetsalta kolinapurkki vahvistamaan tarvittaessa (joskin koko ajan vähemmän ja lievempänä). Anulta usko omaan osaamiseen + tietoon + vaistoon, koiran tuntemus, tinkimättömyys ja periksiantamattomuus, oikea asenne ja rentous. Ja se johtajuus, sillä väistämättä toinen vie ja toinen seuraa.

Käytännön esimerkkeinä mainittakoon muutamia melko naurettaviakin juttuja, joiden ansiosta Caruso seuraa mukisematta ja minä vien:

Caruso haluaa aina rynnätä ensimmäisenä edelle, kaiken yli, kiivetä jonnekin "ylös" kivelle tai rinteelle, loikata ensin puun rungon yli ja ottaa kamalan spurtin kun tulemme jostakin "ahtaammasta" "aukeammalle" paikalle. Nytpä emäntä otti nämä kaikki haltuun, omi itselleen. Kiipeilin kiville ja rinteille, eikä Cllä ollut sinne asiaa. Puunrungon edessä laiton Cn istumaan, menin loikkimaan puun päälle ja C pääsi sen yli tokohyppyliikkeellä. Caruson "törkeät" ja provosoivat ryntäämiset (minun ohitseni, Göstaa tai Edua päin, ojan yli, pururadalla jne. jne.)  katkaistaan nuppuunsa sihahduksella, purkilla ja/tai käden ohjaavalla liikkeellä. Kummallisinta tässä on se, että laumassa "väärin" tekevä muutta suuntaa tai käytöstään, eikä toruminen vaikuta kehenkään muuhun.

Ryntäämisestä rangaistaan myös laumasta karkoittamisella, eli kun ryntäämisen jälkeen (sitten kun huvittaa tulla) C tulee laumaan, ajan sitä rähisten hieman aikaa laumasta pois. Samaa tekevät (ainakin minun koirat) toisilleen. Täällä ei hilluta, hitto vie! Tämä kirvoitti kerran räksytyskomennuskohtauksen. Siitä hyvästä heilutin isoa keppiä ja jahtasin muutaman kiekan Carusoa, jotta hieman valahti häntä alemmas, että oho, sehän tulee päälle. Keppi katkesi, ja C olisi salamana halunnut pätkän itselleen. Heittelin, potkin ja "rämpytin" jalalla keppiä niin kauan itselläni, että C kävi maate, katsoi pois ja luopui. Sitten sanoin "ole hyvä" ja lähdin pois, tylsä keppi, en minä sitä enää edes halua. Yleensä osaan jo puuttua "rikkeisiin" ajoissa eikä suurempia rynnimisiä tapahdukaan.

Omistamisesta kiistellään päivittän, mutta nyt minulla on tosi voittaja-olo, kun Edun kakat, useampikin maassa lojuva keppi, puunrunko, silta, pakkauslavan pala ym. ovat kiistatta ja yksin minun! MINUN!!!! Mennään tahallaan näistä ohi aina tilanteen tullen, ja ne ovat edelleen minun. C katsoo kaihoten, vilkaisee minua, luopuu, ja saa kehun + namin.

Seurauksena tästä on vähintään85 % luopunut perropoika, helppo elämä, rento tunnelma ja jännittyneisyyden poistuminen. Hihnassa C hakeutuu itse taakse lähes aina, vetäminen on siis hyvin satunnaista jopa lenkin alussa, kakkakiukun kourissa tai Minnan kanssa lenkkeillessä ;) Minna totesikin tänään, että mitä ihmettä tässä viikon aikana on tapahtuntu? Onko tuo koira huumattu vai mikä on? Kaksi koiraakin ohitettiin äänettä.

Pystytään myös lenkkeilemään laumoissa ongelmitta ilman että kukaan loukkaa toisen tilaa. Ellun Neelin + Danin, Marian Susun + Pulin + Puuman, Erjan + Vilman sekä Hannan Rommin + Ruutin kanssa yhteislenkkely sujuu aivan älyttömän hyvin. Näissä kaikissa kiistaton valtias on aina Gösta ;) Se on aina rauhallinen mutta pitää jokaikisen tekemisiä tarkasti silmällä ja puuttuu kun tilanne niin vaatii.

Lenkillä Caruso tulee perässä kuin pässi narussa. Sama mitä vauhtia kuljen, käännynkö yllättäen vai haluanko kulkea siksakia, siellä se kulkee mukavasti perässä. Yhtenä päivänä oli 10h työpäivä (kävin ruokiksella kotona) ja ajattelin ensiksi, että voi sentään mikä energiapommi minua odottaa. Eikö mitä, ihan yhtä mukavasti meni kuin ennenkin. Sellaiset 500m on vähän levotonta aluksi, mutta sitten mennä puksutetaan samaan tahtiin kaikki 4. Isotkin pojat kulkevat nykyisen enimmäkseen takana.

Eilinen lenkki aloitettiin juoksemalla hiekkakentällä kepin ynnä muun kanssa, eikä sekään äitynyt hallitsemattomaksi kaahailuksi. Kaikki tulivat aina heti luo kun kutsuin. Caruso harjoitteli noutoa ensin kepillä ja sitten kapulalla, ja muistihan se vielä. Tien ylityksessä lauma kulki takana kunnes taas mesässä sanon "saa mennä" eikä siitäkään lähdetä kuin tykin suusta minne tahansa, vaan leppiosasti jolkotellen tutustuman taas uusiin hajuihin. Caruso pitää todella hyvin kontatia, katsoo tarkasti vähän väliä, odottelee risteyksissä ja tulee usein luo ihan oma-aloitteisesti minun viereeni hetkeksi kulkemaan.

Kyseessä ei siis ole jatkuva käskyn alla olo ja kaiken kivan riistäminen, vaan hallinta ja henkinen ylivalta. Edelleenkin saa juosta, tutkia, nauttia ja hillua, mutta hallitusti ja kuulolla ollen. Muuta ei vaadita. Carusolla tuo omistaminen ja haluaminen aiheuttaa erityisesti  rynnimistä+ vetämistä, joten kun sitä näin "hölmöillä" keinoilla rajoitetaan, hänen kaikkivoipaisuutensa vähenee ja oma paikka laumassa tulee selväksi. Ja se puolestaan vaikuttaa aivan kaikkiin elämän osa-alueisiin rauhoittavasti ja positiivisesti.

Selitä nyt sitten tämä onnen ja levollisuuden tunne jotenkin järkevästi ;) Sitä se Mariankin aina pohtii, että miten tämän asiakkaille osaisi kertoa. Sen joka tapauksessa tutee sisällään, hartiat putoavat ja hengitys hidastuu kun päästään tähän "tilaan" kun kaikki kulkevat rauhallisina, tyytyväisinä ja luopuneina. Ja, ainakin minun mielestäni, selvästi onnellisina. Tuskin se Cesarkaan turhaan sanoo, että koiran kiihdyttäminen on helppoa, eri asia osata rauhoittaa koira, vaikka juuri siihen tulisi keskittyä.